Welcome to a world where dreams become nightmares

Tiedän olevani epäonnistuja. Olen aina epäonnistunut ja tulen aina epäonnistumaan. Se on vaan elämääni. Vaikka ihmiset sanoo etten ole pilannut kaikkea niiin saan kysyä että miksei mulla ole enää kavereita, koiraa tai perhettä ? Siksi koska pilasin kaiken! Olen kusipää enkä todellakaan ansaitse elää. Eilen sain kehotuksen alkaa välittämään itsestäni. Koska en kuulemma voi uskoa kenenkään välittävän jossen itse välitä itsestäni. Joo mua ei vittuakaan kiinnosta mitä mulle käy enkä halua välittää itsestäni mutta silti tiedän joidenkin välittävän minusta. Hetki hetkeltä tuntuu koko ajan vain enemmän ettei kukaan voi minua enää pelastaa. En kyllä onneksi haluakkaan parantua tai pelastua. Olisin lähinnä iloinen jos kuolemakorjaisi luonnollisesti. Harmittaa jopa etten viimeyönä tukehtunutkaan. Haluan jo päästä irti tästä helvetistä. Todellisuudessa tiedän ettei ketään kiinnostaa mitä vittua mulle tapahtuu. Suljetulla olisin jo jos ketään kiinnostaisi. Eipä kiinnosta. Kun joutuu olemaan jumissa jossain huoneessa alkaa itekkin olemaan vähemmän kiinnostunut kaikesta. Odottaa vain kuolemaa ja pettyy joka aamu siihen kun herää. Joka helvetin aamu herään huomaamaan olevani elossa.

Who I want to be ?

Otsikkoon eksyi kysymys jota olen jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni. Siihen sisältyy myös mitä haluan tehdä ? Tiedän kyllä mitä haluan tehdä ja mitä haluan olla. Taino tavallaan tiedän mutten vain pysty toteuttamaan itseäni halutusti. Oikeastaan en mitenkään, olen vain kaavoihin ja muiden mielipiteisiin kangistunut systeeminorja. Äitini on ehkä pahin lannistajani. Ainakun ehdotan jotain niin hän vain sanoo "Sun ois pitänyt alottaa aiemmin !" tai "Et sä voi." Oikeasti noissa missään ei katota ikää vaikka minun olisi pitänyt alottaa 7 vuotiaana päästäkseni huipulle niin miksen voi aloittaa 17 vuotiaana ja vaan höntsäillä ja tehdä sitä mistä tykkään. Koska äitini ei tajua. Ihme että sain edes alotitaa salibandyn. Nyt sekin pitäisi lopettaa koska polvi ei muka kestä... Muutenkin se valittaa että liikun liian vähän ja samalla haluaa että lopetan salibandyn.. joku tässä on väärin. Olen päättänyt että voin harrastaa sitä mitä itsehaluan en sitä mitä muut haluaa. En todellakaan halua vaihtaa salibandy pelejä ja treenejä siihen että uisin kerran viikossa ilman tavoitteita vaan koska äitini haluaa. Joten en vaihda. Uimassa kyllä käyn mutta treenien ohella se on mukavaa varsinkin kesällä kun saa uida luonnossa. Kloori nimittäin tuntuu ikävältä silmissä. Mutta itse haluan todellakin pelata salibandya ja napata jonkun muun lajin kylkeen vaikka ihan höntsä mielessä. Elää sellaista elämää kuin itsehaluan en sellaista mitä muut haluaa. Suurin innoittajani on ollut ihan suoraan sanottuna Markiplier. Jep, tubettaja. Hän oikeasti inspiroiva ihminen joka saa esimeriksi minutkin aina uudestaan yrittämään vaikka olen epäonnistunut.

Salibandy kausi loppuu kohta ja alkaa kesä harjoittelu kausi ja yksi asia mitä haluan ensikaudella olla toisin on se että olisin paremmassa kunnossa. Lähinnä itseni takia mutta myös joukkueen takia. Ja suostuisin käymään alkulenkillä. Se tuskin muuttuu vaikka pääsisin parempaan kuntoon ja jaksaisin juosta 10 kilometriä.

I wanna party all night until they call the cops

Saan jäädä ainakin toistaseks tänne \o/
Jos käyttäydyn seuraavaan neuvotteluun asti hyvin saan luultavasti jäädä tänne lokakuuhun asti (: jesjesjes.

 Mutta sellaista että tänne laitokseen tulee uusinuori loppuviikosta. Se on samperin pelottavaa ainakun ei tiiä millanen örkki sieltä tulee mutta ehkä tästäkin selvitään. Eilen oli aprillipäivä... ja heti aamusta jouduin pilankohteeksi minua huijattiin sillä että Teemu Selänne jatkaa uraansa. Oih että sitä hetkeä kun sen tajusin. Ehkä ei pitäis aina uskoa kaikkea mitä sanotaan varsinkaan tuona kyseisenä päivänä.Tänään on keskiviikko ja pitäisi tehä päätös treenien suhteen. Kai mä sinne menen. Jos vointi antaa myöten eikä pahempaa ahdistusta iske. Pitkään aikaan en oo siellä käynyt lvr:n + muiden shittien takia.

INTRODUCTION

Mike Smith

Lars Volden

Asna Pöö

Uusi blogi... vihdoin ? Niin kai sitten. Viimeksi kun olen blogaillut oli vuosi 2013 ja kuitenkin tätä vuotta on jo mennyt 3 täyttä kuukautta. Mutta nyt yritän taas kirjoittaa helvetin tylsästä elämästäni. Tylsyyttä ja harmautta kuitenkin värittää masennus ja muutenkin erilaiset mielelliset viat. Syön lääkkeitä kaikkeen kummalliseen. Minut on huostaanotettu ja asun laitoksessa. Toistaiseksi kaikkien tyhmien mokailuideni takia laitospaikkani on vaarassa ja saatan joutua muuttamaan. Varjopuolena siinä on se että käytökseni taantuu suurien muutosten takia ja mokailen uudestaan ja varmasti pahemmin. Yleensäkkin muutokset ovat perseestä.
Tällä hetkellä elämäni on muutenkin varsin alavireistä koska äitini antoi pois ainoan syyni elää pienen Aslak koirani... Joka oli lähes koko elämäni. Tosin äitini on sanonut että voisin saada koiran takaisin kun täytä 18 vuotta lokakuussa ja pääsen vapaalle jalalle. Mutta tämäkin on suuri ehkä. Pystyn pitämään itseni joten kuten järjissä hukutautumalla urheilun pariin tarkemmin Jääkiekon. Espoo Blues joutui ehkä jo kesälomalle mutta silti seurattavaa on varsinkin NHL:än muodossa. Harrastan myös salibandyä... siellä pystyn myös pakenemaan itseltäni ja olemaan edes jotenkin iloinen ja jopa onnellinen.

A bottle of pills I'm choking down with dancing demons all around. But I'm hearing sounds, and I know I'm hearing voices now